Eva Packalén ja Jari Sedergren

Uutuuttaan hohtavasta Herttoniemenrannasta saa kävelyretkellä feminiinin asuinalueen vaikutelman. Rouvienpolun, Neitojenpolun ja -puiston sekä Neitojenrannan lisäksi silmiin pistävät katukylteissä nimet Sissele, Gertrud, Regina, Bengta, Agneta ja Annika. Tunnemme hyvin monet Herttoniemen kartanon miespuolisista omistajista: Jägerhornsuvun miehet, Helsingin pormestarit Petter ja Abraham Wetterin, Viaporin  rakentajan, kreivi Augustin Ehrensvärdin ja hänen veljensä tykkimestari Carl Fredrikin, kauppias Johan Sederholmin ja Ehrensvärdien pikkuserkun, amiraali Carl Olof Cronstedtin sekä viimeisimpänä maanviljelysneuvos Johan Georg Bergbomin. Mutta keitä nuo kadunnimistä ilmenevät herttoniemeläisnaiset olivat? Milloin he elivät ja millaisiin historiallisiin vaiheisiin heidän elämänsä kytkeytyy? Onko heistä säilynyt tietoja jälkimaailmalle? Keitä muita naisia Herttoniemessä on asunut?

 

Katolisella keskiajalla Herttoniemi oli osa Helsingin pitäjää, joka syntyi sekä maallisena että kirkkopitäjänä 1300-luvun lopulla. Ensimmäiset kirjalliset tiedot Herttoniemen kylästä ovat 1400-luvun alkupuolelta, jolloin alue oli saanut jo ruotsinkielisen uudisasutuksen. Herttoniemen kylässä on asuttu todennäköisesti aiemminkin, mutta tiedot noista ajoista ovat vähäisiä, ja perustuvat Herttoniemen pitkään omistaneen Jägerhorn-suvun sukulegendoihin. Näiden tarinoiden historiallinen luotettavuus on vähäistä kuten sukulegendojen yleensäkin.

Keskiaikaisen uudisasutuksen myötä Helsingin seuduille syntyi maanviljelyksestä, karjanhoidosta ja kalastuksesta elantonsa saava talonpoikaisväestö. Se oli tasa-arvoista väkeä ainakin siinä mielessä, että niin miesten kuin naistenkin työpanos oli perheen hyvinvoinnin kannalta olennaista.

Mutta keskiaikainen maanlaki asetti naiset toiseen asemaan kuin miehet. Naimaton nainen oli holhottava olento, jonka elämän ehdot sanelivat suku, perhe ja perinnäistavat.

Kustaa Vaasan ajan (1523-1560) tehostunut kruununhallinto merkitsi oikeudenkäytön täsmentymistä. Suvun merkitys väheni. Sen korvasi perhe, jossa mies, vaimo ja lapset muodostivat taloa viljelleen ruokakunnan. Mutta nyt myös naiset saivat periä kiinteää maaomaisuutta.
 
Jägerhornin suvun naiset
Perustan yhtenäiselle Herttoniemen kartanolle loi tullitarkastaja Petter Wetter 1600- ja 1700-lukujen taitteessa. Siekailemattomista tilakaupoistaan tunnettu Wetter lunasti talousongelmiin joutuneet tilat itselleen yksi kerrallaan.
 
Herttoniemessä ja Laivalahdessa oli varhaisimpien 1500-luvun asiakirjojen mukaan molemmissa kaksi savua eli veroa maksavaa talonpoikaistilaa. Valtiassukuna alueena elivät kuitenkin jo tuolloin Jägerhornit, joiden omaisuus koostui kolmesta verovapaasta säteritilasta. 1500-luvulla elänyt Lydik Jägerhorn omisti Herttoniemen ensimmäisen säteritilan (rälssisäteri), johon kuului kaksi erillistä tilaa. Lydikin omistukseen kuului lisäksi myös Båtsvik eli Laivalahti, joka oli vanha Jägerhorneinelle kuulunut allodiaalirälssi (vapaa perintötila).
 
Naisen asema määräytyi hyvin pitkälle sen mukaan mihin säätyyn hän sattui kuulumaan. Omaisuutta perineet lesket saattoivat jo 1600- luvulla hoitaa suhteellisen itsenäisesti omia tilojaan, tehdä kauppoja ja valvoa lastensa etua. Sotien aikana leskien ja naisten merkitys tilojen hoitajina kuitenkin korostui.
 
Niinpä esimerkiksi toinen ensimmäisen säteritilan tiloista kulki suvussa aluksi pojalta pojalle, mutta luutnantti Arvid Jägerhornilta se siirtyi tytär Margaretalle vuonna 1699. Margaretan aviomies oli luutnantti Henrik Ernst Blåfield. Velkainen tila joutui Petter Wetterille 1705. Lydikin poika Henrik Jägerhorn, jonka vaimon nimi oli Gertrud, peri Båtsvikin sekä toisen mainituista ensimmäisen säterin tiloista. Jälkimmäinen periytyi 1 600-luvun lopulla Henrikin pojanpojalle Erik Hanssonille, joka vasta antoi tilalle nimen maakirjoihin.

Erik Hanssonin poika Arfvid nai Helena Regina Bogensköldin. Regina, joka oli saanut osan "Erik Hanssonin tilasta" jo huomenlahjaksi avioliittoa solmittaessa, emännöi leskeksi jäätyään suurta osaa siitä, vaikka antoi osan tilasta vuokralle. Loput tilasta oli Erikin perillisten hallussa.

Herttonien tilat köyhtyivät sotaisen 1600-luvun aikana ja Regina Bogensköldinkin tulot tilastaan olivat todennäköisesti pienet. Esimerkiksi eläinten määrät eivät häikäise: Reginalla oli hevonen, kolme lehmää ja kaksi lammasta; Wetter hankki "Erik Hanssonin tilan" osat itselleen vähitellen vuoteen 1706 mennessä.

Båtsvik oli 1600-luvun lopulla täysin naisten omistuksessa. Ennen Petter Wetterille siirtymistä 1703 sitä emännöi avioliiton avulla aatelissäätyyn ja sen myötä kirkon etupenkeiltä itselleen väliin kyynärpäilläkin tilaa raivannut Brita Reicher tyttäriensä Annikan ja Marian kanssa.

Toinen, isäntänsä nimellä maakirjaan kirjattu säteritila kuului Mårten Jägerhornille, joka palveli Suomessa kornettina eli aatelisena lipunkantajana ratsuväessä. Mårtenin vaimo oli nimeltään Agneta Kurtsell. Tila tuhoutui osin tulipalossa. Palovakuutuskirjan mukaan savuna haihtuivat leivintupa, kaksi kammaria, porstua ja yksi tupa. Köyhtynyt aviopari - molemmat allekirjoittajina -luovutti tämän vaatimattoman "kartanon" Petter Wetterille velan pantiksi 1698. Sopimukseen kirjattiin 2400 kuparitaalarin ikuiseksi tarkoitetun velan osoitukseksi syytinkiehto, joka takasi entisille omistajille asuinsijan aina kuolemaan asti ja vielä senkin, että Wetter hoiti heidät kunnialla hautaan.

Kolmas säteritila, Herttoniemen kruununtila, oli niin ikään Jägerhorneihin kuuluvalla Mats Bengtsonilla. Herttoniemen kruununtila liitettiin "Mårten Jägerhornin tilaan" vuonna 1669 ja joutui sen mukana Petter Wetterille vuosisadan lopulla.

Matsilla oli kolme tytärtä: Sissele (Sissela, Cecilia), Kirstin ja Margareta. Sissele omisti isänsä kuoltua tilan äidinpuoleisen sisarpuolensa kanssa. Hän solmi jonkinlaisen yhtiösopimuksen sisarpuolensa ja lankonsa kanssa, mutta purki sen vuonna 1644 selittäen syyksi sen, että häntä oli kohdeltu kuin piikaa.

Vanhuuden ja sairauden vuoksi Sissele jätti tilan Henrik Tomasson Jägerhornille ja tämän pojalle Arvid Henrikssonille sillä ehdolla, että Arvidin vaimo Annika Nilsdotter Stålhane antaa hänen asua tilalla ja varustaa hänet pitovaatteilla aina kuolinpäivään asti. Kuten asiaan kuului, sopimus sisälsi säädynmukaiset hautajaiset.

Margareta oli naimisissa Jacob Abraham Illen kanssa, ja heillä oli tytär Bengta, joka vastustettuaan Annikan syytinkisopimusta sai lakiosuutensa.

Naisten työpanos kasvaa
Naisten työpanos korostui kehittyvän kartanotalouden myötä. Monet kartanonemännät valvoivat ja ohjasivat varsinkin kartanon naispuolisten työntekijöiden uurastusta. Sisustukseen alettiin kiinnittää 1700- luvulla entistä enemmän huomiota, liinavaatteiden käyttö lisääntyi ja ruokailutavat mutkistuivat. Piioille riitti tapoja opittavaksi ja entistä enemmän työtä.

Vielä 1700-luvun lopulla Herttoniemen kartanon melko vaatimaton puinen päärakennus sijaitsi Herttoniemen salmen rannalla. Se oli 1700-luvulla vuoroin porvaris-, sotilas- ja virkamiesomistuksessa. Varsinkin vuosisadan jälkipuolen monet suuret rakennushankkeet kuten tiili- ja posliinitehdas lisäsivät työvoiman tarvetta. Torppia perustettiin kovalla vauhdilla Herttoniemeenkin. Vuonna 1793 niitä oli 13, mikä on paljon. Torpparikontrahdeissa sovittiin tarkoin talolle tehtävät nais- ja miestyöpäivät.

Rippikirjat kertovat, että yleisin torpparin vaimon ja tyttären nimi Herttoniemessä oli tuolloin Maria, mutta usein naisten niminä tapaa myös Johannaa, Annaa ja Catharinaa. Miesten yleisimmät etunimet olivat Johan ja Matts (Matz).

Venäläisten emännöintiä kartanossa
Vuodesta 1799 Herttoniemen kartanoa emännöi kapteenin vaimo, vapaaherratar Antoinette Christine Rotkirch, joka asui kartanossa myös Suomen sodan aikana (1808-1809). Myöhemmiltä ajoilta on säilynyt venäläisen tykistöupseerin Nikolai Sabudskin kirje, jossa kuvataan kartanonväen ja kartanoon majoittuneiden venäläisten sotilaiden välisiä suhteita: "Svartholman linnoituksesta jatkoimme marssia helmikuun lopulla Helsingin läheisyyteen ja majoituimme Herttoniemen tilalle, joka sijaitsee noin neljän tai viiden virstan päässä Viaporista... Tungos siellä oli valtava. Rouva Rotkirch, jo parhaat päivänsä ohittanut nainen ja tilan omistaja, tämän alaikäinen sukulainen, kotiopettaja, kapteenin rouva Meijer, ehkä sukulainen, muuttivat kaikki ullakkokerrokseen. Rykmentti ja komppanian puolikkaamme jäivät sinne aina toukokuuhun asti. Sinä aikana ehdin tehdä tuttavuutta emännän kanssa ja ranskan kielen taitoni avulla pystyin seurustelemaan heidän kanssaan. Sittemmin opettelin ruotsia ja päivittäisessä keskusteluissa heidän kanssaan aloin vähitellen ymmärtää ja jonkin verran puhuakin mainittua kieltä. Palkaksi tästä opetuksesta annoin heille makeisia... ".
 
Nykyinen kartanon päärakennus on amiraali Carl Olof Cronstedtin rakennuttama 1810-luvulla. Hänen vaimonsa Beata Sofia (os. Wrangel) oli tarkka kartanonemäntä, josta on todisteena hänen vuosina 1824-27 pitämänsä kirja, Utgiftsbok, kaikista kartanon menoista.

Suuressa taloudessa tarvittiin paljon palvelusväkeä ja piikojen ja renkien lisäksi Herttoniemessä asui 1810-luvulla ruukuntekijöitä, seppä ja useita torppareita. Tyypillisiä piian nimiä Herttoniemessä 1800-luvun alkupuolella olivat Stina, Anna, Lovisa, Maja Lisa tai Maja Sofia. Myös useilla torppareilla oli omat piikansa. Esimerkiksi Roihuniityn torpassa, Kasaängs torp, asuivat isäntä Johan Johansson ja hänen vaimonsa Lena Boström tyttärensä Anna Gustavan ja poikansa Mattsin kanssa. Piikana torpassa oli Maja Stina.

Beata Sofia Cronstedtin tytär Hedvig Charlotta oli ehtinyt tutustua Venäjän hovin tapoihin oltuaan hovineitinä Pietarissa. Hän emännöi Herttoniemessä saatuaan aviomieheksi A. Stjernschantzin, jolle kartano siirtyi 1839. He asuivat kartanossa vielä Itämaisen sodan aikana (1853-56), jolloin kartanon alueelle ja torppiin oli taas leiriytynyt venäläistä sotaväkeä. Kartanossa leivottiin sotaväen tarpeiksi ja ulkosalla höyrysivät suuret ruokapadat pitkin päivää.
 
Kartanon viimeinen emäntä oli Helene Bergbom (os. Gripenberg), joka kävi koulunsa Pietarin kuuluisassa Smolnan tyttökoulussa. Hän oli opiskellut pianonsoittoa Saksan Dresdenissä, toimi säestäjänä sekä antoi soittotunteja. Naituaan pikkuserkkunsa Johan Bergbomin hänen elämänsä sai toisenlaisen suunnan. Kartanon flyygeli ja musiikki kuuluivat kuitenkin olennaisena osana lapsettomaksi jääneen pariskunnan elämään.

Herttoniemen kartano menetti viimeisen isäntänsä suurlakon aikaisissa väkivaltaisuuksissa 1917. Seuraavana vuonna hänen puolisonsa muutti pois kartanosta, jonka sai lopulta sen nykyinen omistaja Svenska Odlingens Vänner i Helsinge.

Tämä artikkeli on ilmestynyt ensikerran Herttoniemen asukasyhdistyksen lehdessä Herttoniemeläinen 16.9.2000.