Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran (Otava 2006) voi seurata Allun, jalkapalloilijan, merimiehen, satama- ja rakennustyöläisen vapaa-ajan viettoa Nokalla, Kivinokan alueella, "se on mesta meille jotka jäätiin ilman herraskartanoita."

 

Sinä kesänä kun jazz rantautui Suomeen "Nokan rohkeimmat asukkaat alkoivat kyhätä hieman mukavampia kesäasumuksia kuin ne riippumatot ja auringon haalistamat teltat ja kuusenhavukojut joihin oli siihen saakka tyydytty". Ensimmäiset mökit olivat alkeellisia vajoja, joiden seinät ja katot olivat vanerilevyjä, jotka kiinnitettiin toisiinsa tukevilla rautakoukuilla. Näin ne saatiin kätevästi purettua syksyn tullen. Niissä pystyi säilyttämään makuupusseja, vaihtovaatteita ja priimuskeittimiä, eikä muuta tarvittu, sillä olihan koko avoin ja ihmeellinen taivas. Helsinki hengitti muutaman kivenheiton päässä ja samalla saattoi kuvitella olevansa Kuusamon tai Petsamon aarniometsissä.

Myöhemmin Allu souti tyttönsä Vanhankaupunginlahden yli ja kävelytti Lucieta Nokan poluilla. Kojujen edessä oli yksinkertaiset tulisijat ja vajojen väleillä oli pienillä ja kivisillä peltotilkuilla juuresten ja koristekasvien viljelyksiä. Pohjoisessa oli niitty, johon Woima ja Ponnistus suunnittelivat yhteistä jalkapallokenttää, "hän viittasi myös merelle ja kertoi suorasukaisesti Kiimakarista ja siitä mitä siellä tehtiin.
— Entäs Lemmenniemi? Lucie tiedusteli.
— Se on enempi suutelemista ja kaunista puhetta varten, Allu sanoi, — se on liian lähellä rantsua ja kahvibutkaa."
Tanssilavan vieressä oli iso lähes neliskulmainen sammaloitunut kivilohkare, ja sen juurelle he pysähtyivät, Lucie sanoi että Kivinokka oli kaunis paikka, ja sitten Allu kumartui suutelemaan häntä.

Kuvataiteilija Inari Krohn muistelee kirjassaan Muusa kirjahyllyssä, kertomus lapsuudesta ja sen lopusta (Gummerus 2004) lapsuusvuosiaan Herttoniemessä. Hän muutti Herttoniemeen vuonna 1953 Hiihtomäentie 30 A:han. Tuolloin Herttoniemi oli yksi Helsingin uusista esikaupungeista ja monet taloista oli rintamamiestaloja, niin myös pienen Inarin koti.

Tuolloin Herttoniemessä rakennettiin kaikkialla. Talojen ympärillä oli vielä paljon kallioita ja metsiköitä. "Aivan kuin maalla, vaikka talo oli kerrostalo. Se oli ihmeellistä meistä, jotka olimme kasvaneet keskellä kivistä kaupunkia". Uudesta kodista näkyi kauas metsän rajaan ja yhdessä suunnassa näkyi myös pieni kaistale merta. Taivasta oli valtavasti ja valoa. Pihalla näkyi mattoteline ja hieno hiekkalaatikko, joka oli reunustettu isoilla luonnonkivillä – ei laudoilla niin kuin kaupunkilaishiekkalaatikot. Pihoilla kuului huuto ja meteli kun lapsijoukot leikkivät kirkonrottaa, maata, mustaa kuningasta, kymmentä tikkua, väriä, peiliä ja piilosta.

Klikkaa suuremmaksi!

Krohn kuvaa kuinka kadunkulman päässä kodista kapea hiekkatie katosi korkeaan metsään. Se johti metsän läpi pieneen tienristeykseen. Tien varressa solisi oikea puro. Vasemmalta johti tie hyppyrimäen juurelle ja kaislikkoisen rannan ohi alueelle, jossa oli pieniä asumuksia, jonkinlaisia kesämökkejä. Oikealle johtava tie jatkui kaislikon reunaa, poikkesi kapeaa kaislikon välistä kulkevaa polkua saarekkeelle ja edelleen peltotienä Viikkiin.

Syksyllä alkoi koulu, Inari meni toiselle luokalle uuteen matalaan koulurakennukseen, joka oli valoista ja tilava ja jossa oli oikea näyttämö esiriippuineen. Koulun rakennuksessa oli myös Herttoniemen kirjasto. "Se ei ollut suuri, mutta siellä riitti luettavaa. Kirjaston täti oli ystävällinen, isokokoinen nainen, jolla oli punertava kihara tukka." Kirjoja sai lainata kerralla neljä.

Romaanissa muistellaan kuinka Eränkävijäntorille rakennettiin koulun viereen ostoskeskus, jonne tuli elokuvateatteri, jäätelöbaari ja levybaari, Kino Herttuaan mentiin portaita alas ostoskeskuksen pohjakerrokseen. Siellä oli tilava aula ja mukava elokuvateatteri. Jäätelöbaarissa syötiin punaisen muovipöydän ääressä erikoisjäätelöannos elokuvan jälkeen. Levybaari oli pieni kapea liike ostoskeskuksen toisella puolella. Siellä oli korkea tiski ja sen edessä muutama jakkara. Tiskillä oli kovakuulokkeita. Myyjättäreltä saattoi pyytää jonkun levyn kuunneltavakseen.

Krohnin perheen kotitaloa vastapäätä oli Hokin talo. Sen koko alakerran täytti Hokin kolme kauppaa: oikealta lukien maitokauppa, lihakauppa ja sekatavarakauppa. Niiden välissä oli ovet, joista mentiin kaupasta toiseen. Kaikissa oli pitkät tiskit, joiden takana valkotakkiset myyjät palvelivat asiakkaita.

Käsi otsalla -kirjassa (Teos 2004) Matti Ranin kertoo kuinka hänen perheensä neljännen lapsensa syntymän jälkeen sai kaupungilta asunnon Siilitie 1:stä. "Tämä rauhoitti elämäämme ratkaisevasti. Saimme tuoda poikamme keskikaupungin ahtaudesta ja hälinästä mukavaan taloyhteisöön, jossa oli paljon samanikäisiä lapsia sekä avaria pihoja ja metsiköitä missä leikkiä." Neljän vuoden asumisajastaan Ranin kertoo tarinan Komisario Palmu -elokuvan kuvausajalta. Poikien kuultua että elokuvan murhaajaa esittää Raninin äiti ja poikien mummi, Saara Ranin, pojat olivat innostuneet. Poikia hoidosta haettaessa puistotäti oli kysynyt "mitähän merkitsisi se, että pikkupojat rallattelivat ylpeillen hiekkalaatikolla että minun mummini on murhaaja, minun mummini on mur-haa-jaaa!"

Henrik Tikkanen kuvaa ohimennen Herttoniemeä kirjassaan "Majavatie 11, Herttoniemi" (WSOY 1976). Tikkanen oli muuttanut kerrostalon ylimpään huoneistoon aivan lähelle hyppyrimäkeä. "Ikkunasta näimme hyppyrimäen huipun ja hyppääjät, kun he kyyristyen liukuivat alaspäin". Talvikuukausina kilpailuja oli päivittäin, ja Tikkanen istui ikkunan äärellä ja näki hyppääjien lähdöt.

Uudempaa, 80-luvun Herttoniemeä, kuvaa Matti Laitinen kirjassaan Kissankasvattaja, romaani kuntoutuksen maailmasta (Mc-pilot kustannus 2002). Viininhuuruisessa slangikuvauksessa Herttoniemi on lähinnä paidanvaihtopaikka. Kirjan päähenkilö Pertti asuu Hiihtäjäntien yläpäässä olevassa Nuorisohotellissa. Vuonna 1972 rakennettu Nuorisohotelli oli Laitisen mukaan perustettu landelta pääkaupunkiin muuttaneiden nuorukaisten ja neitosten elämäntilanteen helpottamiseksi ja heidän sopeuttamisekseen Helsingin vilinään. Asunnon puuttuminen oli erityinen ongelma monille Stadiin muuttaneille.

Nuorisohotellin kuvaus korostaa Pertin ulkopuolisuutta; pitkän käytävän molemmin puolin oli ovia samanlaisiin 23,5 neliön kopperoihin, jollaisessa hän itsekin asui. Kennostoon oli tungettu 172 samankokoista ja – näköistä asuntoa sekä paljon lukittuja ovia. Pertin ikkunasta näkyi loppusilausta vailla oleva Herttoniemen metroasema ja lähiseudun korkeita kerrostaloja. Romaanin Pertti käy "Hertsikan handelin viihteelliseksi jatkoksi pystytetyssä Herttuakrouvissa".

Pertti käy myös Siilitien asuntoalueella "moikkaamassa Siilitie seiskassa SKP:n paikallisen puolueosaston puhista". Romaanissa kuvataan kuinka Siiliksen työkkärilähiön kivitönöt muodostivat stadin vanhimman asumalähiön. Pertin kokemuksen mukaan 60-luvulla jengitappeluiden aikaan Hertsikka oli ollut levoton pleisi, jossa väärällä naamalla saattoi saada helposti hudaa. 70-luvulla Hertsigassa oli toiminut ajan hengen mukaisesti voimakas nuorisoliittolaisosasto.

80-luvulla suuret lapsiperheet olivat hajonneet. Pihat olivat hiljentyneet ja rauhoittuneet. Vain pihapuut ja osa asuintaloista –hissitalot –kohosivat korkealle. Mudet ja dadet vanhenivat kimpassa tai yksikseen kaksioissaan ja kolmioissaan. Luonnollisen poistuman myötä vapautui vuokrakämppiä uusille tarjokkaille –nuorille lapsiperheille, sosiaalisesti toimintarajoitteisille ihmisille ja kulmien yksinäisille miehille.

Romaanissa Herttoniemen myönteisimmäksi asiaksi nousee meri. Pertti käy kissansa kanssa puolentoista kilometrin päässä Kipparlahden sillan kupeessa kalassa. He asettuivat muutaman metrin päähän silta-arkuista veden äärelle matalan stebarin päälle. Skone rauhoitti hänen mieltään. Hän saattoi istua tuntikausia metskaamassa tuliko kalaa vai ei, sillä ei ollut niin suurta merkitystä. Yhteys mereen oli onkimisessa tärkeintä.

Metro valmistuu kirjan lopulla. Perttikin uskaltautuu matkaan. "Hän tallusti Herttoniemen metroasemalle. Laskeutui sähköportaita pitkin laiturille. Ventattuaan viikon hän astui sisälle oranssiin. Hänen öögansa eivät kohdanneet muiden silmiä. Hänen katseensa ei taittunut minnekään. Hänen vastapäätään istui ei kukaan. Hän jatkoi kirjansa vaivalloista lukemista. Kolmen dingin päästä hän oli Assalla."

Ulkopuolisuutta kuvaa metron avulla myös Turussa syntynyt ja Sipoossa hetken asunut, nykyinen laitilalainen runoilija Heli Laaksonen Metros –runossaan ("Pulu uis" Kustannusliike Sammakko 2000). Murrerunossa matkataan metrolla. Herttoniemen metroasemalla kuulutetaan aseman nimi sekä suomeksi että ruotsiksi. Mutta koska turkulaisen omalla kielellä ei asemaa kerrota, päättää kertoja jatkaa matkaansa:
Klikkaa suuremmaksi!

"Mää aja asema ohitte vaa
kote kerra munst piret
hualtakka."

Juha Vuorisen Nokimusta seikkailu (Diktaattori 2006) on dekkariparodia ja aikalaiskuvaus ajalta, jolloin Kettutiellä oli vielä kukkakauppa. Sankari on menossa naisystävän luo treffeille: ”Kettutiellä oli kauppa, josta sai tähän aikaan kukkia. Toivoin hartaasti etten nyt kajauttaisi tutkaan. Hiihtomäenteillä nopeus nimittäin nousi pienessäkin kiihdytyksessä kortittomaan vauhtiin. Myyjä säikähti rytisevää sisääntuloani”. Tilauksessa oli ”joku kakkara, josta aikuinen nainen pitää.” Kukkakauppias osasi kuitenkin asiansa, myi oikean kimpun ja antoi vielä hyviä neuvojakin. Sankari asuu Majavatiellä, naisystävä, Anna Laine, Mäyrätiellä, ”Nelikerroksinen punatiilinen kerrostalo symboloi hyvin 50-luvun hertsikaa. Naputtelin koodin ja astuin rappukäytävään luin nimilistaa. Laine, neljäs kerros. Talossa ei ollut hissiä, joten vedin lyhyen aamujumpan harppomalla raput ylös.”

Herttoniemi on läpikulkupaikkana myös Ilkka Remesin Pääkallokehrääjässä (WSOY 1997). Romaani on kuvaus vaihtoehtoisesta todellisuudesta, siitä mitä olisi voinut tapahtua, jos Tali-Ihantala olisi murtunut jatkosodan lopulla ja Suomesta olisi tullut Suomen Demokraattinen tasavalta, DDR:n malliin.

Klikkaa suuremmaksi!

Herttoniemi mainitaan romaanissa toivon viimeisenä rajana. Suomalaisten vastarintaliikkeeseen kuuluva Antero ajaa Porvoontietä ensin Kulosaaren ohi, joka on puolueliitin asuinalue omine kauppoineen. Kulosaaren jälkeen muutaman sadan metrin päässä Herttoniemen kerrostaloissa alkaa toisenlainen todellisuus. Vaikka Herttoniemen betonikolosseissa ei asunut köyhimpiä ihmisiä, huonekaluista, kodinkoneista ja autoista on jatkuva pula. Moni ilmoitti jopa vuosikymmenen mittaisiin auto- ja puhelinjonoihin varmuuden vuoksi vastasyntyneen lapsensakin. Parin kilometrin päässä Herttoniemestä itään ei haaveiltu enää edes autoista.

Tiedätkö Herttoniemeä käsittelevän kirjan, jota ei tässä mainita, anna vihje sivun ylälaidan palaute-sivun kautta.

Kiitos Herttoniemen kirjaston henkilökunnalle avusta, lainaa nämä kirjat kirjastosta.

Heli Laaksosen runo on luettavissa kokonaisuudessaan täältä.

Lisää kirjallisuutta lähialueesta: Vanhankaupunginlahti kaunokirjallisuudessa.